Masennus

En ole taaskaan varmaan kuukauteen käynyt kirjoittelemassa. Anteeksi - en ole missään vaiheessa unohtanut esimerkiksi teitä ihania lukijoitani, vaan päinvastoin tuntenut miltei päivittäin syyllisyyttä siitä, että olen "jättänyt teidät roikkumaan" (sikäli mikäi tätä enää kukaan seuraa tai lukee).Tämä johtuu puhtaasti siitä, ettei yhtään mikään kiinnosta, mitään ei huvita eikä jaksa tehdä kuin syödä, nukkua ja todellisuuspakoilla. Rahaa on tällä hetkellä tilillä 0,90€, kun siellä aina ennen on ollut vähintäänkin 200€. Oli hippasen noloa hakea aamulla maitotölkkiä ja siihen ei riitänyt rahat, vaikka kolmeen kertaan kassahenkilön kanssa kokeiltiin.

Olen siis tällä hetkellä lopullisesti syönyt rahani loppuun. Tilanne tuntuu pelottavalta ja toivottamalta, etenkin kun avokilla on ihan täysin sama tilanne.

Koulu inspaa sinänsä, mutta sinänsä ei. Jotkin kurssit kiinnostaisivat kauheasti, mutta jotenkin pakolliset ikävemmät kurssit peittoavat niiden mielekkyyden synkkyyden varjollaan unohduksiin. Ensi kuussa alkaa jälleen myös harjoittelu, joka lisää työtaakkaa, stressiä ja ajanpuutetta entisestään. Pelkään romahtavani.

Minun piti käydä kirjoittamassa noin kuukausi sitten ravitsemusterapeuttikäynnistäni. Se oli yllättävän antoisa. Valehtelin terapeutille kokeilleeni listanmukaista syömistä pari viikkoa ja tämän vuoksi lihosin kauheaksi, jonka ansiosta panikoiduin. Todellisuudessa en ole kokeillutkaan noudattaa listaa "tarkalleen" syömisaikojen ja -määrien suhteen, kun jo pelkästään listan lukeminen ahdistaa. Terapeutti oli kuitenkin todella mukavalla tuulella, hyvin ymmärtäväinen ja päätimmekin yhdessä, että hiljaa hyvä tulee. Sain sieltä pari hyvää vinkkiäkin. Kun listoissa oli ainakin se ideana täsmäsyömisen ohella, että totuttaisi itsensä päivittäiseen pieneen herkutteluun ihan vain siksi, että niiden "tabuasema" alkaisi kaikota ja niitä ei koko ajan himoaisi ajautuen lopulta ahmimaan kahmalokaupalla herkkuja. Tähän tavallaan yhdessä, tai itse oikeastaan muotoilin itselleni sen järkevästi, että minun pitäisi päivittäisten kalorimäärieni päälle syödä esimerkiksi pätkispatukka niin, että ajattelisin sen olevan nollakalorinen. Se on vain pakko syödä omaksi parhaaksi. Tämä ajatusmalli sopii itselleni, mutta toistaiseksi en ole kyennyt noudattamaan sitä kokematta huonoa omaatuntoa.

Lisäksi sain tietää, että päivittäinen maitoannos taisi olla 2 tai 3 lasillista maitoa, mikä oli vissiin noin 6 viipaletta juustoa. Tämän takia juuri minun piti tulla heti sen käynnin jälkeen kirjoittamaan, jotta olisin vielä muistanut nämä määrät, joista ihminen saa riittävästi kalsiumia sun muuta. Valitettavasti en nyt enää kuitenkaan ilmeisesti muista tätä käytännönläheistä ohjeistusta. 

Olen tuon jälkeen käynyt pari kertaa hoitsulle juttelemassa ja nyt ollaan alettu noudatella jotain "ohjelmaa" "hoidossani". Tähän liittyy muun muassa "arvokeskustelua" ja "vahvuuksien arviointia", mahtoiko olla jokin kognitiivis-behavioristinen malli. Hoitsu ei ole ikinä mallinsa nimeä sanonut suoraan, mutta on maininnut hieman muokkailevansa ja mukauttavansa jotain opiskelemaansa hoitomallia ja muistaakseeni siihen liittyi sana "käyttäytyminen". Toistaiseksi on vain tehty listoja elämän plussista ja miinuksista ja jatkossa tehdään myöskin käsittääkseni jotain vastaavaa kirjaamishommaa. Tällä kuulemma pyritään pääsemään vammailuni juurille. Hoitsu ei edes suuttunut, vaikka olin kesän aikana jättänyt masislääkkeiden syömisen pois ja rautakuurin kesken. Mikään ei kuulemma ole pakko ja kunhan minulla on asiat hyvin niin kaikki on ok.

Tiedän kuitenkin, että masennus on palaamassa tai jo palannut täysivoimaisesti takaisin. Koko ajan väsyttää ja nukun helpostikin 12-13-tuntisia öitä, minkä jälkeen olen silti koko päivän väsynyt, ärtynyt ja surkuinen. Sabotoin koko ajan parisuhdettani, vaikken tahtoisikaan - olen vain niin toivottoman surkea olento, että se ainoa hyvä joka elämässä on, ei voi olla niin hyvää ettei siitäkin jotain pahaa voisi väkisin repiä. Tässä on ollut mykkäkoulua puolin ja toisin, kun yritän saada avokkini puhumaan. Olenko ainoa nainen, jonka miespuoliso ei voi koskaan kehua minua, ilmaista tunteitaan minkään asian suhteen tai kysyä kuulumisiani? Siltä se nimittäin ainakin tuntuu ja se tuntuu pahalta. Asioita ei vieläkään ole lopullisesti selvitetty, vaikka puheväleissä ollaan, koska avokki pakenee keskustelutilanteista ja/tai vaihtoehtoisesti sulkeutuu täysin. Jes. Niinhän ne asiat etenevät. Mikä miehiä oikein vaivaa?

Tällaista ajatustenpurkua.