Edes jotain

Viime postauksestani aamupainoni on pudonnut kilon (plus vielä täysi tyhjennys, eli varmaan parisataa grammaa lisää). Tämä on johtunut siitä, etten ole saanut päivittäistä mättämistä kuriin ja viime postausta edelsi joku ulossaamaton mättö. Olen kuitenkin tällä viikolla saanut luettua yhden kaunokirjallisen teoksen, joka kuuluu erääseen tämän kevään kurssisuorituksistani. Olen myös katsellut erilaisia työnhakuilmoituksia ja päättänyt huomenna vähän soitella sinne sun tänne tiedusteluja töistä. Edes jotain siis saavutettu.

Mietinkin juuri eilen tätä syömävammailua: Omalla kohdallani kyse tuntuu olevan lähinnä älyttömästä addiktiosta. Tiedän, miltä tuntuu, kun on ihan pakko saada tupakkaa, eli miltä nikotiiniaddiktio pahimmissa tilanteissa voi tuntua - no, eilen sama tunne toistui erittäin selkeästi syömisen suhteen. Yhtään ei ole rahaa, mutta pakko silti ahmia jotain, ihan mitä tahansa, ja päädyinkin jälleen tekemään viimeisimmistä ruokatarvikkeistani pannukakun. Luulisin, että tuo kaihertava himon tunne lienee samanlainen esimerkiksi alkoholisteilla tai muilla addikteilla: ihan pakko saada, vaikka mikä olisi. Kamala tunne ja ajatuksena jokseenkin omituinen, vaikkakin kaikki lienee selitettävissä aivokemiallisilla seikoilla. Tajusin vain, että taidan kirjaimellisesti olla ruokanarkkari, eikä välttämättä syömisten kanssa olisi niin suuria ongelmia, ellei jo yksi annos mitä tahansa syötävää voisi laukaista tätä sokeuttavaa ja kaiken muun ylitse menevää himoa. Lieneekö muilla syömishäiriöisillä samanmoisia tuntemuksia? Uskon, että joillakin ainakin.

Olen tosiaan rahanpuutteessa turvautunut avokkini pikkurahasäilöön, johon tuo aina säännöllisesti vippaa kolikkonsa pois kukkarostaan. En ole kuitenkaan hältä mitään lupaa kysynyt tai asiasta ilmoittanut, kunhan olen itse pitänyt mielessä, paljonko sinne olen velkaa ensi kuun ansioista eli tuista, joita olen jo kuun ensimmäisestä viikosta asti odottanut yhtä suurella tuskalla ja ajatuksia korventavalla tavalla kuin mitä syömähimoissani tunnen. En vain oikein tiedä, mitä minulle tapahtuu, kun tämän vuoden puolella opintotukeni loppuvat kuukausien lopppuun kuluessa. En usko voivani ikinä alkaa varastaa, mutta dyykkauspaikkoja olen jo alkanut tsekkailla. Valitettavasti nykypäivänä niitäkään ei vaikuta löytyvän yhtään mistään. Varastaminen olisi varmasti sikäli mahdollista, että tiedän monia kauppoja, joissa ei ole niitä kassojen päissä olevia hälyttimiä, mutta valvontakamerat taitaa olla. En voisi ikinä kestää sitä häpeää, joka kiinnijäämisestä aiheutuisi.

Huomenna on pakko herätä aikaisin, eli tänään pitää napsia varmaan kourallinen unilääkkeitä tuossa viitisen tunnin päästä. Toivottavasti ensi viikolla saan entistä enemmän tehtyä ja ennen kaikkea kerättyä kasaan rohkeutta soitella työpaikkoihin. Jotenkin soittaminen on mielestäni aina jokseenkin "kamalaa", en tykkää soittaa yhtään kenellekään - mieluummin tekstaan.