On ollut vähän sekava ja mielialanvaihteluja pursuavaa aikaa, josta syyttää saanee lähinnä menkkoja. Eräänäkin päivänä aloin skitsoilla avokin nukkumisesta niin, että pelkäsin tämän makuuhuoneeseen vetäytymisen viestivän siitä, ettei tuo halua minua elämäänsä. Paljastui myöhemmin, että ylireagoin pilviin asti. Tämän lisäksi olen ollut täysin maassa, yhtään mikään muu ei kiinnosta kuin ruoka - työhakemukset jäävät tekemättä ja lähettämättä, koulujuttuja on niin paljon rästissä, että taidan reputtaa pari kurssia, jotka olisi pakko kuitenkin NYT saada suoritettua. Tämän yhtään-mikään-ei-kiinnosta-fiiliksen vuoksi myös kirjoittaminen on jäänyt, mitä pahoittelen suuresti.
En kuitenkaan ihan täysin toimeton tosiaan ole ollut. Olen lintsannut luennoilta kiireideni vuoksi, siis kiireen ahmimaan ja oksentamaan. Tänäänkin piti olla täysin luennoton eli täydellinen mättöpäivä, mutta avokki nukkuikin pahasti pommiin ja päätti jäädä kotiin. Nyt saan koko päivän pelätä, milloin tuo huomaa eilen jääkaappiin ostamani munkkipussin. Ärsyttää, turhauduttaa ja hermostuttaa. Olisin tarvinnut sitä ahdistuksen purkua! Huomenna on yksi tentti, esitelmä ja muutaman työpaikan haun umpeutuminen, minkä vuoksi tänään pitäisi olla supertoimeikas ja tehokas, tarinoida työhakemuksia ja kehitellä esitelmää ja lukea tenttiin, mutta mitä minä teen? Sulatan pakastinta! Sehän on PALJON tärkeämpää ja akuutimpaa huomiota tarvitseva seikka kuin nämä päällä olevat todellisesti elämään vaikuttavat seikat.
Koska meno on mennyt tällaiseksi, etten tee enää mitään muuta kuin ahmin ja oksennan ja suoritan turhia päivittäisiä toimia (tiskaus...) enkä saa mitään koulun tai muiden velvoitten eteen tehtyä, olen päättänyt puhua tulevalla hoitosuunnitelmakäynnillä niin rehellisesti kuin osaan. Ensi viikon perjantaina siis minun pitää mennä puhumaan jollekin terkkarille, sillä YHTS:llä on jostain syystä sellainen käytäntö, että alle 23-vuotiaat menevät suoraan psykelle puhumaan, kun taas sitä vanhemmat menevät ensin terkkarille. En mitenkään käsitä, mistä moinenkin käytäntö johtuu, mutta no, mennään sitten. Aion rehellisesti kertoa, että olen ollut jokseenkin masentunut ja syömähäröinen jostain 13-14-vuotiaasta asti ja katsoa sitten, mitä tuo sanoo tai tekee. Ei jaksa kiinnostaa, en välitä vaikka tuo alkaisi tivata syömävammailusta. Kerron sen verran kuin tarpeen on, mutta toivon sitä masentuneisuuteen keskittymistä. Ajattelin ihan suoraan sanoa, että jos minua tyrkytetään ravitsemusterapeutille, niin sinne en mene, ja että tämä jää tähän, jos ei keskitytä ensisijaisesti masentuneisuuteen. Kyse on kuitenkin minusta, ei terveydenhuoltojärjestelmästä ennen kaikkea, eikö minulla voi olla mitään päätösvaltaa oman hoitoni suhteen? Väitän, että itsellä se suurin vastuu juuri tässä on, jotta voi itsekin osaltaan vaikuttaa hoidon tehokkuuteen.
Paino jojoilee, mutta onko tuo ihmekään. Sydämen kohdalla olevia pistoksia ei ole juuri ollut, kaiketi siksi, etten ole enää ahminut niin paljoa "vaikeita" ruokia. Kurkkuni kuitenkin on täysin rikki ja tuntuu jokseenkin herkältä, mikä on säikäyttänyt tajuamaan sen, että joillekin bulimikoille tosiaan syntyy jopa jonkinsortin reikiä kurkkuun vatsahappojen vaikutuksesta. Täytyy silti sanoa, että kun tämä nyt on ensimmäinen todellinen, puhtaan buliminen jakso elämässäni ikinä, en tajua, kuinka jotkut voivat elää näin vuosia. Kahden kuukauden sisään ehkä 5-7 oksentamatonta päivää. Itselläni kun ennen on ollut sellaista oksentelua, että pari kertaa viikossa korkeintaan pitkään putkeen tai yleisemmin niin, että oksentelin vain muutamia kertoja kuussa jos ollenkaan (ehkä olen silloin korvannut ahmimisia paastolla ja liikunnalla?). Tähän suhteessa täytyy jo myöntää, etten minä ainakaan kestä heittää rahojani joka päivä vessanpönttöön, salailla kaikkea elämääni ja elää vain syödäkseni niin, että kaikki muut elämän osa-alueet kärsivät.
Nyt on vain pakko käyttää päivä työhakemusten kirjoittamiseen ja noihin kouluhommiin. Ehkä jokin kohtalon oikku aiheutti tämän, että avokki jäi kotiin, jotten voisikaan käyttää pitkästä aikaa päivää ahmien ja oksentaen. Eilen jo olin näkevinäni jotain merkkejä ahmimisen vastaisuuteen, kun mitään perusmättöjäni ei ollut myynnissä ja mitään ei meinannut saada ylös vaikka oli helppoa, mutta silti käytin päiväni sydämentykytysten rytmittämänä, kun osaltaan ahminta ja osaltaan oksentaminen saavat sydämen pomppaamaan ulos rinnasta. Pitäisi ottaa opikseen, muttei ota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti