Otsikko summaa tämän päivän ajatukset. Pitäisi kirjoittaa tänne, pitäisi aloittaa se tutkielma, joka minun pitää parin viikon päästä esitellä. Pitäisi kaiketi myös lukea lähdekirjallisutta. Pitäisi myös huomiseen mennessä kirjoittaa noin kymmenen työhakemusta, mutta kun mikään ei kiinnosta. En jaksa tehdä yhtään mitään. Ei siis sillä, kyllä minulla energiaa ihan on, mutta ajatukset eivät tahdo keskittyä mihinkään olennaiseen, kaikki on väkinäistä ja pakon kautta syntyvää paitsi ahmiminen. Anteeksi siis jälleen, että kirjoittaminen on jäänyt. Anteeksi myös siitä, että tämä postaus on kuvaton ainakin iltapäivään asti.
Perjantaina tosiaan kävin terkkarille parkumassa huoliani. En ole koskaan ennen (ainakaan selvin päin, kuulemma olen joskus umpikänniavautunut) puhunut kenellekään bulimiasta, mikä sai itseni kyyneliin. Samaten terkkarin säälivät/toppuuttelevat sanat jotenkin vain lisäsivät sitä kyyneleiden virtaa, jota en missään nimessä olisi tahtonut päästää valloilleen. Minulle sovittiin lääkäriaika maanantaiksi, jolloin lääkärin piti mahdollisesti määrätä minulle jotain lääkettä. Keskiviikoksi eli eiliseksi sovittiin verikokeet ja perjantaina minulle soittaa psykologi (jotain hoidontarveen arviointia tms) sekä terkkari verikokeiden tuloksista.
Maanantainen lääkäri oli syväluotaavampi kuin osasin odottaa. Kyseli minulta esimerkiksi, mistä tämä kaikki on lähtenyt ja muita yksityiskohtaisia ja kosketusarkoja aiheita, mitkä taas sai parkumaan. Olen ihan hirveä itkupilli etenkin aamutunteina väsymyksen vielä vallitessa. Kun kuitenkin kerroin syömähäröilyni vaihtelusta, niin tuo tarttui etenkin nimittämiini anorektisiin kausiin. Niitä on nimittäin yleensä alkusyksystä ja sen aikaa olen yleensä täynnä virtaa, vähäuninen, supersosiaalinen ja elämäniloinen tai todellisesti onnellinen. Lekuri sitten totesikin, että tällainen voisi ehkä olla merkki kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä, minkä vuoksi tuo ei sitten mitään masislääkettä halunnut aloittaa, koska sellainen voi kuulemma laukaista hypomaniaa eli tuota superenergisyyttä ja hyvänolontunteita (joo, se olisikin ollut hirveän harmillista???) Kotona kuitenkin aloin miettiä, että kun vaikka kyseessä on manian lievempi aste, kuuluu siihen netin mukaan vissiin aina sitä yliseksuaalisuutta ja huolimatonta rahankäyttöä, eikä tällaisia itselläni ole. Mutta ennen kaikkea väittäisin pikemminkin noiden syksyisten onnenkausien johtuvan siitä vähäisestä syömisestä, joka aiheuttaa päivittäin hunger high:n, hyperaktiivisuutta/monitoimisuutta syömisten välttelyssä sekä vähäunisuutta. Enpä sitten tiedä, miten jotain erotusdiagnoosia noiden välillä voidaan tehdä, mutta käsittääkseni monella anorektikolla on samanlaisia fiiliksiä silloin, kun kaikki sujuu hyvin. No, joka tapauksessa lekuri järjesti niin, että ilmeisesti myös psykiatri soittaa mulle jossain vaiheessa ja mainitsi mahdolliseksi diagnoosiksi keskivaikean masennuksen.
Eilen oli verikokeet, jossa näin sen perjantaina keskustelukumppaninani olleen terkkarin. Hävetti se parkuminen. Miljoonat verikokeet musta on otettu, joten ei tapahtunut mitään odottamatonta. Lähinnä katsotaan jotain B12:ta ja kalsium-, D-vitamiini- sekä kaliumarvoja, jotta saadaan mun terveydentila selville ja mahdolliset alakuloa aiheuttavat puutokset. Perjantaina saan vissiin tietää, mitä näissä sitten on selvinnyt.
Kaikki rahat hupenee. Juuri siirsin säästötililtä itselleni 200 euroa, mutta ne ovat kuluneet parissa viikossa. Onko tuo ihmekään, kun joka päivä menee 10-20 euroa mättöihin eli suoraan jäteviemäristöön. Vessa ei vedä enää yhtään hyvin ja pelkään, milloin koko talon putket räjähtävät minun sisuskaluistani ja saan elämää suuremman laskun. Olen käynyt parissa työhaastattelussa ja lähettänyt melkein kymmenen työhakemusta, mutta minua ei vain haluta töihin. Niinpä niin, olisiko kannattanut teininä tehdä töitä eikä vaan viettää kesiä lomaillen. Mulla on vain kaksi oikeaa, ns. virallista työtodistusta, sillä olen tehnyt niin paljon hommia nimellisellä palkalla sopimuksetta. Totta kai mua ennen otetaan töihin sellainen tyyppi, joka on ainejärjestöissä ja kerho-ohjaajana ja monenmoisessa työssä toiminut. Todellisuudessa kesä näyttää siis hyvin toivottomalta, mun on pakko saada mitä tahansa virallista työtä. Mulla on joo säästöjä, minkä vuoksi en edes viitsi mennä pyytämään sossusta rahaa, kun niillä pitäisi elää. Säästäisin niitä vaan mieluummin siltä varalta, että Kela sanoo taas "liian vähän opintopisteitä" ja joutuu elämään ilman tukia. Viime kesänä näivetin säästöjäni jo rankasti. Tiedän, että mulla on asiat miljoona kertaa paremmin kuin joillain muilla, mutta silti urputan, että miksei ihmisillä saisi Kelan/sossun mukaan olla säästöjä? Samoin, että jos puolisolla on rahaa/töitä, pitäisi tämän puolison elättää toista. Naurettavaa.
No, tänään taas tuloksettomia työhakemuksia menemään. Pitäisi kaiketi avokinkin eteen tehdä jotain, jottei tuo joutuisi elämään puutteessa (tänään kun on steak and blowjob day :D). Mulla kuitenkin taitaa kaiken lisäksi olla hiiva, pitäisi sekin käydä lääkärillä todettamassa. Suoraan sanottuna tällä hetkellä on niin suurta kuivuutta, että pelkkä istuminenkin koskee ja ajoin vuotaa verta. Menepä tässä sitten "sorvattavaksi". Pitänee ainakin jotain tästä tänään mainita avokille, että tietää puutteen johtuvan ihan vain minun vaivoistani.
En olekaan vielä sitäkään vissiin kertonut, että avokki lähtee taas työharjoitteluun. Harjoittelu alkaa maanantaina ja lauantaina hän lähtee reissaamaan toisaalle. Saan siis kaikessa rauhassa oksentaa sisuskalujani, vähäisiä viimeisiä varojani ja olla tekemättä mitään kokonaiset kaksi viikkoa. Tämänhetkiset ajatukset ovat pelonsekaiset, mutta siltä kannalta myös toiveikkaat, että yritän alkaa joka päivä kirjoittaa edes vähän tutkielman eteen. En yhtään tiedä, mitä mielialalleni tapahtuu, alkanko mennä ylikierroksilla vai lamaannunko täysin. Täytyy myöntää, että avokin läsnäolo pistää jotenkin edes yrittämään, pitää koko ajan esittää kaiken olevan hyvin. Olen kyllä kertonut hänelle muun muassa näistä lääkärihommista, mutta se on silti vasta jäävuoren huippu.
Eilen taas tuli elämänhaaskuuolo. Miksi en tee, miksen toteuta unelmiani ja tee sitä, mitä haluan? Miksei minulla ole mitään tulevaisuudensuunnitelmia tai haaveita? Kuitenkin mietin koko ajan, että tämä nykyinen opiskelupaikkakunta ja opiskelu on vain välivaihe, joka pitää kestää, tämän jälkeen menee paremmin. Mutta onko se näin, mikä tästä muka enää muuttuisi? Minä en tästä enää nuorru, haaveet pitäisi toteuttaa nyt, tehdä elämästä muistelun arvoista ja mielekästä sekä minulle että tärkeimmälleni. Silti vietän illat tuijottaen koomassa telkkaria, mökitän itsekseni hiljaisuudessa neljän seinän sisällä enkä vietä tavallista railakasta opiskelijaelämää ystävien ja hauskanpidon parissa. Ehkä siksi, ettei minulla ole täällä ystäviä. Edes kaverit, joiden kanssa yleensä kursseilla puhelen yms, eivät ole sellaisia, joiden kanssa tahtoisin viettää vapaa-aikaa. Olen luuseri, joka haaskaa elämäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti