Toinen sykli

Jo perjantai-illalla oli sellainen olo, että ahmimiset on ahmittu. Menoa oli kuitenkin pakko jatkaa vielä eilen, lauantaina, sillä jääkaappi pursusi mätöistä. Ahmin puoliväkisin, välillä himosta, välillä paniikista sen suhteen, että "jos nämä ruoat ovat täällä vielä huomenna, on pakko jatkaa huomennakin". Näin sain ahmittua suurimman osan mättöruoistani eilen, mitä nyt vielä se kirottu ostamani myslipaketti (Sun mysli) ja jogurtti huutelevat piiloistaan ajan takaa. Kuitenkin tämä päivä on alkanut niin hyvin, ettei tee mieli ahmia, vaan syödä mahdollisimman vähän.

Uskon, että jos minulla olisi ollut riittävästi itsekuria ja olisin pitäytynyt alle 1000:n suunnitelmassa, olisi painoni tämänhetkistä ainakin pari kiloa pienempi. Sen sijaan olen melkeinpä lähtötilanteessa, mitä nyt kilo on suurinpiirtein joulumassasta lähtenyt. Nyt kuitenkin uskon, ettei tämä ole enää pelkkiä nesteitä, sillä joulusta on aikaa jo niin paljon. Juuri tällaisia, sinänsä ehkä typeriä tai epärealistisia ja oman pään kuvitelmia, olen tässä miettinyt eilisestä asti. Syömishäiriöistä yleensä ottaen minulla on muun muassa seuraavat ajatukset, jotka eivät todistetusti edes pidä paikkaansa. Silti uskon, että:

• jos ihmisellä on syömishäiriö, hän ei kehtaa/uskalla/osaa/voi syödä muiden ihmisten edessä (itsekin syön pakon edessä jotten herättäisi epäluuloja)
• jos ihmisellä on syömishäiriö, hän häpeilee kehoaan ja pyrkii peittämään sen esim. liian suurilla vaatteilla sen sijaan että käyttäisi istuvia vaatteita
• jos ihmisellä on syömishäiriö, hän ei missään nimessä kerro toisille syömisistään tai liikunnoistaan (totuudenmukaisesti, vaan pyrkii vaihtamaan puheenaihetta)

Vaikka niin hyvin tiedän, että jokaisen syömishäiriö on yksilöllinen ja vain jotkin yleismaalliset piirteet tekevät syömishäiriöistä samankaltaisia, silti jostain syystä päähäni on iskostunut edeltävätkin "edellytykset". En tiedä sitten, onko tämä yksi niistä syömishäiriöisten yleismaallisista piirteistä, että on jotenkin vääristyneitä ja kankeita, irrationaalisia ajatusmalleja, vai olenko itse vain niin jääräpäinen ja irrationaalinen, että ajattelen näin. Tästä puheen ollen tajusin juuri pari päivää sitten kun näitä asioita kovasti päässäni pyörittelin, että syömähäröily ("minullahan ei todellista syömishäiriötä ole") on jo niin kiinteä osa minua ja minuutta, etten voi ikinä elää ilman sitä. Se on kuka minä olen, minun toimintatapani ja ajatusmallini, joka on kiinteä erottamaton ykseys minussa. Siksi en usko ikinä lopulta edes haluavani eroon tästä. Huom. nämä ovat taas sitten minun omia ajatuksiani, eivät yleistyksiä muihin ihmisiin, vaan koskevat vain minua.

No, joka tapauksessa tänään on suunnitelmissa tehdä vähän kouluhommia, käydä tunnin kävelyllä ja syödä se normaali alle 1000. Tajusin juuri, kun meinasin kirjoittaa aikovani nukkua kunnolla ensi yönä, että nukuin jo perjantaiyönä hieman normaalimman 6-7 tuntia yössä ja seuraavina öinä vielä enemmän (=normaalisti), mikä on varmastikin vaikuttanut tuohon ahmimishimon tyyntymiseen. Tosin kylläkin uskon myös, että niin valtava, noin 80 euron tämän viikon mättökuuri, on osaltaan tyyntynyt sen pituuden ja runsauden vuoksi. Vähän siis kuin nikotiininpuute: kun polttaa sen tupakan parin tunnin sisällä toisesta, himo tyyntyy jälleen joksikin aikaa. Olen tosiaan nukkunut tällä viikolla muuten korkeintaan viisi tuntia yössä, perjantaina sitten alkoi unirytmi normalisoitua ja olo sitä myötä parantua. Siispä lupaus itselle: nuku kunnolla, vähintään kuusi tuntia yössä!

Kaikki kääntyy vielä parhain päin.