Kaksi askelta eteen, kolme taakse

Päätin, etten sittenkään mene puhumaan "masennuksestani" yhtään kenellekään. Jos nimittäin saisinkin hoitoa asian suhteen, tulisivat ehkä jossain vaiheessa kysymykseen lääkkeet, johon tahtoisin mainita haluavani ahmimista ehkäisevät lääkkeet, josta sitten päädyttäisiin puhumaan syömähäröilyistäni. En ole kuitenkaan valmis hankkimaan kyseisen asian tiimoilta hoitoa, sillä se tarkoittaisi laihduttamisen loppua, mitä en todellakaan halua. En ainakaan usko, että voisin tyyliin sanoa "välillä tulee ahmittua vähän liikaa, mutta se varmaan liittyy vaan siihen masennukseen, mutta siltikin haluaisin ahmimista ehkäisevän lääkityksen", vai? Onko kellään tietoa, voiko tällaisella "päästä läpi"?

No, sain liki kymmensivuisen (venyi vaaditusta sivumäärästä) kirjoitelmani väännettyä tänä aamuna, kun heräsin seitsemältä ja palautus oli puoleltapäivin. Kirjoitin kirjaimellisesti ja intensiivisesti neljä ja puoli tuntia ja olin valmis. Varmaan on turhaa mainitakaan, mutta tämän saavutuksen johdosta sallin itseni ahmia. Lähdin siis kauppaan, laitoin parinsadan euron mättöhintarajapyykin täyteen, tulin kotiin, ahmin ja oksensin silmät päästäni. Useampaankin kertaan. Mietin vain koko ajan tätä kevättä: miten selitän ihmisille, etten ole tehnyt vaadittuja tehtäviä ja itsenäisiä toimia tietyssä aikarajassa ja huolella, mihin se kaikki aikani on mennyt tänä kiireettömämpänä tammikuuna? Niin kovasti tahtoisin kertoa tästä avokille, mutten uskalla. Tiedän, että hän ansaitsisi kuulla totuuden, mutta pelkään vain niin kovasti hänen suuttuvan minulle ja jättävän minut. Ehkä hän on jopa pyyhkinyt mielestään aiemmat tietonsa syömähäröilystäni ja järkyttyisi vielä enemmän paljastuksestani "Enhän mä tunne sua ollenkaan!" Tämähän on kuin pettämistä.

Pahinta tässä viime viikkojen toiminnassani on se, että kun nyt olen niin tälle puuhalle antautunut täysin, en osaa enää lopettaa. En osaa syödä ruokaa ahmimatta ja sitten tietysti ahdistumatta ja oksentamatta. Tämänpäiväisen aamupalankin uskalsin syödä vasta, kun tiesin, että tulisin tunnin päästä ahmimaan, että minun tarvitsisi hillitä himoani vain yksi ohikiitävä hetki. Toisaalta olen oppinut hieman tuntemaan itseäni ja havahtumaan siihen, että kaikkina näinä vuosina kyse lienee loppujen lopuksi ollut bulimisesta käyttäytymisestä, jonka muodot hieman muuttuvat. Toisaalta en tajua, millainen ihminen tekee tällaista itselleen. Mikä ihme siihen ajaa, siihen irvokkaaseen splattershow'hun, jossa lähitarkastelussa on sisään-ulos -toiminta, ahneus, himot ja mädäntynyt löyhkä. Kai lopulta kyse on, kuten joidenkin asian tiimoilta kuuluvien tutkimusten yhteenlasketut summat sanovat, jonkinlaisesta itsetuhovietistä. Se ei ilmene kaikilla ihmisillä samanlaisena, joillakin sitä ei luultavasti edes ole. Miksi sitten joillain on, onko loppupeleissä kyse vain aivokemioista, kun niin monet terveet yksilöt kuitenkin elävät samassa yhteiskunnassa kuin sairaat ja näin ollen vievät tehot syyn vierittämisestä yhteiskunnan ja median niskoille? En tiedä. Olen aina ollut kiinnostunut aivoista, sen tiedän.

Huomenna on onneksi kiireinen päivä. Vaikka ostin mättöjä niin, että huomiseksikin riittää, en ainakaan vietä koko päivää vain bp-matkoilla. Anteeksi paasaus.

Iltalisäys: tajusin, että jos syötäviä asioita on enemmän kuin yksi, ajaudun ahmimaan. Esimerkiksi jos on pussillinen sämpylöitä ja syön yhden, pian on kadonnut koko pussi. Makaroni on itsessään joko ahmituttavaa tai sitten siinäkin toimii jokin tällainen "nopeasti saa samaa paljon lisää" -periaate. Näiden havaintojen myötä pyrin elämään ELÄN huomenna pelkillä kasviksilla ja vihanneksilla. Pyrin pääsemään johonkin itselleni järkevään rytmiin ja katkaisemaan bp-kierteen.